Sosiaaliturva ja kehitys

Sosiaaliturva on noussut viime vuosina kansainväliseen kehityspoliittiseen keskusteluun. Yhä laajemmin on ymmärretty, että talouskasvu ei riitä köyhyyden vähentämiseen, sillä syrjivät rakenteet ja eriarvoisuus ylläpitävät köyhyyttä.

Kehitysyhteistyöhankkeet, jotka perustuvat taloudelliseen voimauttamiseen esimerkiksi mikrolainojen kautta, eivät auta yhteiskuntien heikoimpia. Kaikkein köyhimmiltä puuttuvat usein perustaidot, joita lainojen saaminen ja hyödyntäminen edellyttävät.

perusturvakuva

Toinen köyhyyttä ylläpitävä tekijä on haavoittuvaisuus riskeille. Kehitysmaissa köyhien ja keskituloistenkin toimeentulo on hataralla pohjalla. Kun perhettä kohtaa esimerkiksi onnettomuus tai sairaus, kaikki voi romahtaa. Köyhimpien kohdalla tämä johtaa esimerkiksi kotieläinten myymiseen, lasten ottamiseen pois koulusta tai ruoka-annosten vähentämiseen.

YK:n piirissä keskustelu sosiaaliturvasta voimistui vuoden 2008 talouskriisin seurauksena. Kansainvälisen työjärjestön ILO:n ajama Social Protection Floor -aloite perustuu siihen, että sosiaaliturva on universaali ihmisoikeus. Kaikilla ihmisillä on oikeus perusterveydenhuoltoon ja taloudelliseen vähimmäisturvaan. Kansallisesti määritetään asteittain kehitettävät peruspalvelut. YK-järjestöjen, eurooppalaisten hallitusten ja kansalaisjärjestöjen lisäksi aloitteen taakse tulivat myös IMF ja kehityspankit. Ne eivät puhu universaaleista oikeuksista, mutta näkevät perusturvan järkevänä taloudellisena investointina. Perusturva hyödyntää talouskasvua, sillä ihmiset voivat ottaa riskejä ja parantaa tuottavuuttaan.

Suomi on tukenut aloitetta ja keskustelua EU:ssa. Vuonna 2012 EU:n komissio suositti sosiaaliturvan nostamista EU:n kehityspolitiikan keskiöön. Myös Afrikan unioni on laatinut sosiaalipoliittisen kehysasiakirjan vuonna 2008.

Tämä on uutta, sillä vaikka monissa suurimmissa avunantajamaissa sosiaaliturvaa pidetään keskeisenä hyvinvoinnin ja kehityksen tekijänä, käytettiin vuonna 2008 kehitysavusta vain 1,6 % sosiaaliturvaan. Sosiaaliturva on perinteisesti nähty vauraiden maiden ylellisyytenä, eikä sitä ole pidetty relevanttina kehitysyhteistyössä. Viime vuosien tutkimustulosten mukaan sosiaaliturvaa on kuitenkin mahdollista toteuttaa jopa hyvin alhaisen tulotason maissa.

Sosiaaliturvan rahoittaminen kehitysmaissa on silti haasteellista. Julkisen rahoituksen mahdollisuuksia kaventaa verotulojen vähäisyys. Suurin osa ihmisistä työskentelee epävirallisella sektorilla, joten järjestelmiä ei myöskään voida rahoittaa työntekijöiden ja työnantajien vakuutusmaksuilla. Universaalien järjestelmien sijaan monet maat ovatkin aloittaneet suppeampia kohdennettuja ja/tai ehdollisia ohjelmia. Kohdistaminen voi kuitenkin entisestään leimata yhteiskunnan heikoimpia. On myös huomattu, että universaali järjestelmä on paitsi kevyempi ja halvempi hallinnoida, myös läpinäkyvämpi, mikä vähentää korruption riskiä.

Latinalaisen Amerikan maiden ehdollisia tulonsiirto-ohjelmia on pidetty menestyksenä. Mikrolainojen tapaan ne on usein kohdistettu naisille, mikä on nähty keinona parantaa sukupuolten tasa-arvoa. Näin ei kuitenkaan välttämättä käy. Ohjelmiin liittyvistä ehdoista – lasten koulunkäynnistä ja terveydenhuollosta – huolehtiminen on usein käytännössä vahvistanut ajatusta naisten perinteistä roolia perheen ja lasten hyvinvoinnin välineenä. Naisten autonomia ei vahvistu mikäli ohjelmien ehdot kuormittavat heitä entisestään ja heikentävät siten heidän asemaansa työmarkkinoilla.

On tärkeää, että sosiaaliturvaa ei kehitetä ulkopuolelta tulevana aloitteena. Kuten kehitysyhteistyössä yleensä, kansallinen omistajuus on tärkeää. Kehitysyhteistyön rooli voi olla teknistä tukea järjestelmien kehittämiseen, jotta ne parhaiten tukisivat eriarvoistavien rakenteiden purkamista. Alkuvaiheessa avun merkitys voi olla tärkeä myös rahoituksessa, mutta pidemmällä tähtäimellä on tärkeää tukea kehitysmaiden omaa kykyä rahoittaa järjestelmiä verotuksen kautta.