Vauraus ja rikkaat ympäristöongelmana

Globaalia eriarvoisuutta on aihetta tarkastella myös ympäristönäkökulmasta, sillä tuloilla ja ympäristövahingolla on voimakas yhteys. Valtavat tuloerot tarkoittavat myös hyvin suuria eroja siinä, miten eri tuloluokat saastuttavat, yksipuolistavat ekosysteemejä tai kuluttavat rajallisia luonnonvaroja loppuun. Onkin aika todeta, että vauraus ja rikkaat ovat yksi aikamme suurimmista ympäristöongelmista.

Yhdysvaltalainen taloustieteilijä Thorsten Veblen analysoi tarkasti rikkaiden taipumusta kerskakulutukseen jo 1900-luvun alkupuolella. Hänen teoriansa joutilaasta luokasta esittää kerskakulutuksen tuhlaukseksi, jolla pyritään osoittamaan oma status muita korkeammaksi. (Veblen 2002)

Vakavaksi ongelmaksi aseman osoittaminen kerskakulutuksella on tullut teollistumisen myötä, koska hyvätuloisten määrä, ostovoima ja niihin liittyvä ympärikuormitus ovat moninkertaistuneet. Rikkauteen onkin syytä paneutua aivan uudella tavalla ympäristöongelmien aiheuttajana. Tarvitaan myös uudenlaista plutopolitiikkaa (kreikan πλοῦτος/ploutos eli vauraus), jolla rikkauteen liittyvä valtasuhteiden, kulttuurin ja ympäristövahingon tuhoisa kompleksi saadaan korjattua.

Suuret tulot, suuri ympäristöhaitta

Usein esitetään virheellisesti, että maailman köyhät aiheuttavat eniten ympäristöongelmia, koska heillä ei ole varaa kunnolliseen jätehuoltoon, puhtaaseen teknologiaan tai muihin keinoihin huolehtia ympäristöstään. Totuus on kuitenkin toinen: mitä suuremmat tulot, sitä suurempi kulutus ja sitä suurempi ympäristövahinko.

Tulojen ja ympäristövahingon vahva yhteys johtuu siitä, että hyvästä ostovoimasta seuraa runsasta kulutusta ja kulutuksesta syntyy ympäristövaikutuksia. Vaikka tulot ja ympäristöhaitta eivät kytkeydy täydellisesti yhteen, näiden suhde on hyvin vahva. Itse asiassa tuloja tai bruttokansantuotetta voi käyttää melko tarkkana maailmanlaajuisten ympäristöongelmien synnyttämisen mittarina.

Suomessa näyttö tulojen ja ympäristökuormituksen yhteydestä on kiistaton pätevän tilastoinnin ansiosta. Vuoden 2012 kuluttajatutkimusaineiston perusteella nähdään, miten suoraviivaisesti ilmastopäästöt ja luonnonvarojen kulutus lisääntyvät tulojen kasvaessa. Tuolloin rikkaimpaan kymmenykseen lukeutuvat kotitaloudet tuottivat 2,4 kertaa enemmän

kasvihuonekaasupäästöjä kuin pienituloisimman kymmenyksen jäsenet. Vastaava ero oli raaka-aineiden käytössä 2,8-kertainen. Aineistossa riippuvuutta kuvaava korrelaatio on vahva sekä kasvihuonekaasupäästöjen (r = 0,89) että raaka-aineiden (r = 0,91) suhteen.

Tulojen ja ympäristökuormituksen välinen suhde pätee myös globaalissa tarkastelussa. Englantilaisen Oxfam-kehitysyhteistyöjärjestön teettämän selvityksen mukaan maailman rikkain kymmenys tuottaa lähes puolet yksityisen kulutuksen hiilidioksidipäästöistä. Samaan aikaan maailman köyhin puolisko tuottaa vastaavista päästöistä vain kymmenyksen (Kuvio 2).

Tavallinen vastaus tämän tyyppisten faktojen esittelyyn on, että näin on kyllä ollut, mutta aivan pian siirrytään aineettomaan kulutukseen ja tulojen ja ympäristövahingon liitos katkeaa. Utopistisimmat ajattelijat kuten professorit Markku Ollikainen ja Matti Pohjala esimerkiksi toteavat, että koska talouskasvun tärkein lähde ovat ideat (teknologia, tieto, ”tuoteresepttit”) ja niille ei ylärajaa, ”ei myöskään talouskasvulle ole periaatteessa rajoitteita, vaikka luonnonvarojen määrä maapallolla onkin rajallinen” (Ollikainen & Pohjola 2013).

Aineettoman talouden utopia on täysin epäuskottava sekä fysiikan lakien että arkikokemuksen perusteella. Biofyysisen talousteorian kehittelijät Nicholas Georgesgu-Roegenistä alkaen ovat osoittaneet, miten termodynamiikan lait pätevät myös talouden prosesseissa, ja teollinen tuotanto vääjäämättä heikentää ympäristön tilaa ja omaa luonnonvaraperustaansa (Georgesgu-Roegen 1972). Arjessa kuka tahansa teknologiaa käyttänyt tietää hyvin, että ilman raaka-ainetta ja energiaa siitä ei irtoa hyötyä. Vai onko joku tehnyt leivän ilman jauhoja ja lämpöä tai käyttänyt internettiä ilman sähköä?

Surkuhupaisasti aineellisen talouden esimerkeiksi nostetaan usein juurikin Internet, vaikka se on hyvin sähkösyöppöä toimintaa. Esim. Suomessa palvelinkeskuksille annetaan kevennys sähköverosta, koska energiaintensiivistä teollisuutta halutaan houkutella maahan verotuen avulla. Palvelualaa pidetään yleisesti vähemmän ympäristöä kuormittavana, vaikka esim. turismi tai suuret viihdetapahtumat kuluttavat euroa kohden energiaa ja luonnonvaroja vähintään yhtä paljon kuin monet tavarat. Väite aineettomasta taloudesta on myytti, jonka ylläpitäminen kiihdyttää ympäristölle vahingollista toimintaa.

Ylikulutuksen harjoittajat

Jotta hyvien tulojen mahdollistamaan ylikulutukseen voitaisiin puuttua, on tarpeen selvittää missä ylikulutukset rajat kulkevat. Englantilainen tarveteorian kehittäjä Ian Gough käyttää tähän kestävän kulutuksen käytävän käsitettä. Siinä otetaan lähtökodaksi yhtäältä arvokkaaseen elämään liittyvät perustarpeet ja toisaalta niiden tyydyttämiseen liittyvä ekologinen kuormitus. Gough ehdottaa, että käytävän määrittelyssä on syytä käyttää sekä ulkopuolista tieteellistä tarkastelua että ihmisten kokemukseen perustuvaa käsitystä. (Gough 2017)

Tällaista ajattelua on ainakin muutaman vuosikymmenen ajan harjoitettu ympäristöjärjestöjen selvityksissä ja politiikkaesityksissä. Esim. Friends of the Earth Europe:n Sustainable Europe -hanke 1990-luvulla lanseerasi oikeudenmukaisen ympäristövaran (environmental space) käsitteen ja johti siitä suosituksia ylikulutuksen puolelle ajautuneiden yhteiskuntien uudistamiseen (ks. esim. Ulvila ja Åkerman 1996).

Stockholm Environmental Instituten tutkijat esittelivät 00-luvun loppupuolella Greenhouse Development Rights -laskelmillaan, että kun bruttokansantuotteen taso ylittää 7.500 dollaria vuodessa henkeä kohden, perustarpeet tulevat tyydytettyä ja vastuu ilmaston suojelutoimista ja kustannusten kattamisesta alkaa (Baer et al 2009). Tästä lähtökohdasta ryhmä muodosti kullekin maalla vastuuseen ja kykyyn perustuvan oikeudenmukaisen ehdotuksen ilmastopäästöjen vähentämistavoitteiksi ja kansainvälisen ilmastorahoituksen osuudeksi.

Vuonna 2015 Pariisin ilmastokokouksen alla ranskalaiset taloustieteilijät Lucas Chancel ja Thomas Piketty tekivät tähän asti tarkimman selvityksen tulotilastoihin perustuvasta ilmaston kuormittamisesta. Heidän tavoitteensa oli selvittää, mikä olisi oikeudenmukainen tapa kerätä 150 miljardin euron rahasto ilmastonmuutoksesta pahiten kärsivien auttamiseksi. Tätä varten he kävivät läpi maailmanlaajuiset tulotietokannat ja yhdistivät ne kansantalouksien hiili-intensiteettiin eli suhdelukuun, miten paljon fossiilista energia käytetään suhteessa talouden kokoon.

Laskelmillaan Chancel ja Piketty selvittivät miten paljon ja missä maissa ilmastoa kuormittavaa väestöä on. He valitsivat kolme eri kategoriaa: ihmiskunnan keskiarvon ylittäjät sekä eniten saastuttavan kymmenesosan ja sadasosan. Alla taulukossa 1 on esitetty Chancelin ja Pikettyn raportista poimitut tulotasot ja pahiten saastuttavien määrät eri maantieteellisillä alueilla.

Yli maailman keskiarvon

Saastuttavin kymmenesosa

Saastuttavin prosentti

tuloraja (€/v)

henkilöitä (m)

tuloraja (€/v)

henkilöitä (m)

tuloraja (€/v)

henkilöitä (m)

Pohjois-Amerikka

5 850

105

14 280

179

73 200

32

EU

6 160

268

13 780

136

71 900

5

Kiina

2 730

370

6 660

45

32 800

14

Venäjä ja Keski-Aasia

5 900

80

14 610

43

68 400

1

Muut vauraat maat

7 080

64

17 280

50

85 100

1

Lähi-itä ja P.Afrikka

6 510

78

16 660

26

79 700

5

Latinalainen Amerikka

10 330

47

23 980

33

117 700

3

Intia

5 600

25

14 400

13

0

0

Saharan eteläp. Afrikka

5 520

22

11 050

8

62 200

1

Muu kehittyvä Aasia

5 600

68

14 400

33

45 800

1

Maailma

1 125

566

62

Taulukko 1. Kolmen ilmastopäästökategorian mukaiset tulorajat ja väestömäärät. Kategorian henkilöluvusta vähennetty pienemmän ryhmän määrä. Lähde: Chancel & Piketty 2015.

Chancelin ja Pikettyn laskelmien mukaan EU:n alueella maailman eniten saastuttavaan kolmannekseen lukeutuu jo reilun 6.000 euron vuosituloilla ja pahiten saastuttavaan kymmenykseen vajaan 14.000 euron tuloilla. Occupy-liikkeen esiin nostamaan rikkaimpaan prosenttiin pääsee Euroopassa 71.000 euron vuosituloilla.

Luvut voivat olla suomalaisten näkökulmasta hämmentäviä, sillä itseymmärryksemme mukaan olemme ympäristöasioissa esimerkillisiä ja tulotasossa olisi reippaasti parantamisen varaa. Globaalissa tarkastelussa tavallinen pohjoismaalainen elämämme osoittautuu kuitenkin luonnonvaroja aivan liikaa kuluttavaksi ja saastuttavaksi eliitin menoksi. Tätä havaintoa peittää vahvasti se, että kasvihuonekaasut ovat näkymättömiä ja talouttamme ruokkivat öljykentät, kaivokset ja plantaasit ovat tuhansien kilometrien päässä. Maailman ympäristön ja ihmiskunnan kestävän hyvinvoinnin kannalta pohjoismainen hyvinvointivaltio alkaakin näyttää ongelmalliselta.

Plutopolitiikan aika

Rikkaiden aiheuttama kohtuuton ympäristövahinko ei ole mikään erillinen ilmiö, vaan yhteiskunnan valtasuhteisiin ja kulttuurin rakenteisiin kietoutuvan kompleksin yksi ulottuvuus. Siksi ongelmaa täytyykin alkaa ratkaista kokonaisvaltaisesti siten, että rikkaus nähdään ongelmana eikä tavoiteltavana tilana ja sen mahdollistavat tekijät poistetaan yhteiskunnan rakenteista. Tällaista muutostyötä voidaan kutsua rikkauteen puuttuvaksi plutopolitiikaksi kreikan vaurautta tarkoittavan ploutos-sanan mukaan.

Pluto-alkuista poliittista sanastoa onkin alkanut näkyä viime vuosikymmeninä, kun mm. todellisen kansanvallan vaalijat ovat todenneet nykyisen hallintajärjestelmän olevan plutokratian demokratian sijaan. Ylikansallinen pankkiryhmä Citigroup lanseerasi 00-luvun nousuhuumassa käsitteen plutonomy kuvaamaan rikkaimpia suosivaa taloutta. Sittemmin sitä on hyödynnetty vaurainta prosenttia hyödyttävän talouden kriittisessä analyysissä. (DeMuzio 2015, ks. myös Kenner 2015). Ympäristökeskustelua on rikastuttanut plutoseenin-käsite, jolla on alleviivattu antroposeenin olevan enimmäkseen hyvätuloisten toiminnan seurausta. (Ulvila & Wilen 2017)

Rikkauden aiheuttaman ympäristövahingon torjumisessa törmätään toistuvasti siihen ongelmaan, että valta ja vauraus ovat lujasti kytköksissä toisiinsa. Suhteetonta yhteiskunnallista valtaa käyttävät rikkaat ovat onnistuneet kevyesti sivuttamaan heihin kohdistuneet muutosvaatimukset. Esimerkiksi Rion ympäristökokouksessa vuonna 1992 Yhdysvaltojen silloisen presidentin George Bushin kuultiin sanovan, että amerikkalainen elämäntapa ei ole neuvoteltavissa. Niinpä YK:n kestävän kehityksen prosesseissa teema ”tuotanto- ja kulutusrakenteet” onkin pysynyt vaatimattomana keskustelufoorumina aktiivisen politiikan toimeenpanon sijaan. Tästä kertoo myös se, että hyvätuloisten suosiman lentoliikenteen polttoaineet ovat mittavasta ympäristöhaitasta huolimatta edelleen verovapaita.

Plutopolitiikan ensimmäinen vaatimus onkin siirtyminen plutokratiasta todelliseen kansanvaltaan. Tämä tarkoittaa keskeisiltä osin sitä, että myös talous ja omistaminen saatetaan kansanvaltaiseen päätöksenteon piirin, tavoitteena kaikkien kestävä hyvinvointi. Fossiilikapitalismissa itsestään selvinä pidettävät instituutiot kuten osakeyhtiöt, patentit ja perinnöt tai teknologiat kuten polttomoottorit ja tekoäly otetaankin kriittiseen tarkasteluun ja niille annetaan vain sellainen sija, joka luotettavasti palvelee kaikkien kestävän hyvinvoinnin tavoitetta. Muunlaiselle toiminnalle ei ole kansanvaltaista lupaa.

Toinen välttämätön muutos on rikkauden saattaminen tavoitellusta kulttuurisesti kyseenalaiseksi ja ympäristöhaitan osalta rikolliseksi toiminnaksi. Ilman tällaista kulttuurista täyskäännöstä on vaikea nähdä, miten ihmiskunta välttyisi todella suurilta vaikeuksilta lähitulevaisuudessa, sillä vaurastumisen ja talouden kasvun lähes universaali ideaali on kestämätön rajallisella maapallolla. Vaikka tällä hetkellä kerskakuluttamisen kriminalisointi tuntuu utopistiselta, aikaisemmat käänteet antavat toivoa siitä, että tällainenkin muutos on mahdollinen nopeassakin aikataulussa. Vielä muutama vuosikymmentä sitten lasten tulevaisuuden saattoi pilata väkivaltaisella kurituksella, nyt sellainen käytös on kielletty rikoslailla. Samanlaisia käänteitä tyylikkäästä kielletyksi ovat kokeneet mm. tupakointi julkisissa tiloissa tai harvinaisten suurpetojen metsästys.

 

Marko Ulvila

 

Lähteet:

Baer P, Athanasiou T, Kartha S, Kemp-Benedict E. (2009) The Greenhouse Development Rights Framework. Berlin: Heinrich Böll Foundation, Christian Aid, EcoEquity and the Stockholm Environment Institute. 2009.

Chancel, Lukas & Piketty, Thomas (2015). Carbon and inequality: From Kyoto to Paris.

Paris: Paris School of Economics. [http://piketty.pse.ens.fr/files/ChancelPiketty2015.

DiMuzzio, Tim (2015) The Plutonomy of the 1%: Dominant Ownership and Conspicuous Consumption in the New Gilded Age. Millennium: Journal of International Studies, Vol. 43(2) 492–510.

Gough, Ian (2017) Heat, Greed and Human Need: Climate change, capitalism and sustainable wellbeing. Glos: Edgar Elgar.

Joutsenvirta, Maria; Hirvilammi, Tuuli; Ulvila, Marko & Wilen Kristoffer (2016). Talous kasvun jälkeen. Helsinki: Gaudeamus.

Kenner, Dario (2015). Inequality of overconsumption: The ecological footprint of the richest. GSI Working Paper 2015/2. Cambridge: Global Sustainability Institute, Anglia Ruskin University.

Nurmela, Juha & Mäenpää, Ilmo (2014). Perustarpeet rasittavat ympäristöä eniten.

Tieto&Trendit. 6/2014. [http://tietotrendit.stat.fi/mag/article/92/ Tarkistettu 21.2.2017].

Ollikainen, Markku & Matti Pohjola (2013). Talouskasvu ja kestävä kehitys.